Mielipide

Onko lääkeriippuvuus suomikiekon vaiettu ongelma? Sen synnyttämään häpeään auttaa parhaiten yksi asia

LIIGA / Kolumni
Jatkoajan tekemä laaja artikkeli jääkiekkoilijoiden lääkkeiden haittakäytöstä synnyttää mielikuvan takavuosien ongelmasta. Aiheen ympärillä vallitsee silti edelleen puhumattomuus, joka osaltaan viestii, että pinnan alla kuplii. Niko Hovisen ja Sami Heleniuksen ulostulot saattavat osoittautua uraauurtaviksi.

Huipputason kilpaurheilulla ja haitallisilla riippuvuuksilla on valitettavan tiivis ja pitkäkestoinen suhdehistoria. Kun ihminen ajaa itsensä kerta toisensa jälkeen äärirajoille, on palautumisen merkitys massiivinen. Tällöin houkutus pikavoittoja tarjoaviin ratkaisuihin lisääntyy.

Lukemattomat esiintyvät muusikot ovat kuvailleet tyhjyyden tunnetta, joka keikan jälkeen hotellihuoneessa tai paluumatkalla auton ratissa vyöryy päälle. Kontrasti esiintymistilanteeseen on niin voimakas, että se huutaa avuksi jotain todellisuutta vahvempaa.

Sama ilmiö on usein läsnä hallilta poistuessa. Ihmisten huudot ja pelin intensiteetti vaihtuvat nopeasti hiljaisuuteen ja yksin olemiseen (joka voi olla konkreettista tai kuvainnollista). Pääkopassa jyskyttää tieto siitä, että kohta mennään taas.

Tällaisessa toistuvassa tilanteessa houkutus lyhytkestoiseen dopamiiniin, joka osaltaan edistää hermoston pikaista rauhoittumista, voi tuntua ylivoimaiselta.

Moni jääkiekkoilija on tullut vuosien saatossa esiin alkoholiriippuvuutensa osalta. Tämän rinnalla kulkee vielä salakavalampi ongelma: lääkeriippuvuus. Sen ilmenemistavat ovat viekkaat.

Lääkkeiden haittakäytöstä puhumiseen liittyy myös voimakkaampaa stigmaa, jota alkoholi on osin onnistunut karistamaan harteiltaan. Onhan alkoholi "miesten juoma", johon liitetään perin maskuliinisia piirteitä. Mestaruutta juhlitaan päivien kännäämisellä ja tappiot huudellaan nekin alas viisasten juomalla.

Lääkkeiden haittakäyttö ja niistä kumpuava riippuvuus kuvastavat puolestaan ennemmin ihmisen omaa tyhmyyttä. Niiden ympärille ei rakennu minkään sortin sädekehää.

Jatkoajan toimittaja Juha Oinonen teki laajan artikkelin, jossa kartoitti suomalaisen pääsarjatason jääkiekon nykytilaa lääkkeiden haittakäytön kulmasta käsin. Hän kertoi saaneensa lukuisia kommentteja siitä, että lääkkeiden haittakäyttö on vähentynyt vuosien saatossa. Samaan hengenvetoon useat tahot halusivat kuitenkin vaieta aiheen tarkemmasta käsittelystä.

Onko kyse siis ennemmin siitä, että lääkkeiden ympärillä on edelleen stigma, joka suodattaa kaikkien etuun tähtäävää avoimuutta? Aihe, josta kukaan ei oikein ole tarkkaan tietoinen ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi olemassa.

Konkarit Niko Hovinen ja Sami Helenius ovat kertoneet kevään aikana valtamedioissa omista lääkeriippuvuuksistaan. He ovat rohkeita esimerkkejä, jotka omilla ulostuloillaan toimivat soihdunkantajina ja luovat avoimuutta.

Hovisen ja Heleniuksen kaltaiset ulostulot voivat olla jopa uraauurtavia. Jääkiekkoilijoiden ymmärrystä lääkkeistä sekä niiden fyysisistä ja psyykkisistä vaikutuksista tulee alati päivittää. Pitkäaikaiseen haittakäyttöön kiteytyvässä ongelmassa oleellisinta on silti häpeän kohtaaminen. Pureutuminen siihen juurisyyhyn, miksi riippuvuus pitää otteessaan.

Se kysyy tilaa avoimuudelle.

Joskus muinoin jääkiekkojoukkueen pukukopilla oli ummehtunut ja toksinen maine, mutta se voi tänäpäivänä toimia parhaimmillaan paikkana, jossa jokainen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.

Se jos jokin heikentää häpeää ja nakertaa niitä stigmoja, joiden soisi murenevan kokonaan.

» Lähetä palautetta toimitukselle